Koiria, joilla käyttäytymisen perusteella on todettavissa hyperaktiivisuutta, voidaan hoitaa keskushermostoa stimuloivilla lääkkeillä, esimerkiksi metyylifenidaatilla, valiumilla (Diapam), paroxetiinilla (Paxil), fluoxetiinilla (Prozac) ja clomipramiinilla (Anaframil). Erityisesti näin on tapauksissa, joissa koirien tunnetilojen hallinta on selkeästi puutteellista ja epätasapainoista Koirat ovat impulsiivisia ja mahdollisesti myös aggressiivisia. Ne saattavat vaikuttaa stressaantuneilta.

Hyperaktiivisuus voi johtua myös sairauksista kuten hyperthyroidismista

Lääkinnän aloittamisesta on aina keskusteltava eläinlääkärin kanssa.

Oireista

Normaalia on, että liian aktiivisilla koirilla keskittymiskyky ei ole riittävää koulutustilanteissa tai edes normaaleissa kotioloissakaan. Koirien käyttäytyminen on äkkinäistä, kaiken pitäisi tapahtua hetkessä tai jopa samaan aikaan. Koirat ovat kaikesta kiinnostuneita, jokainen ympäristön asia, erityisesti uudet ja aiemmin havaitsematta jääneet esineet ja seikat pitää tutkia, haistaa, maistaa, kääntää ja vääntää. Tällainen käytös ulottuu myös koirien tapaamiin ihmisiin ja eläimiin. Koirat eivät tunnu tottuvan juuri mihinkään (habituation disorder). Esineiden ja huonekalujen pureskeleminen kuuluu mukaan kuvioon. Kaikkinainen rauhattomuus, johon liittyy myös äänen käyttö, on näille koirille tavallista. Koiraa ei oikein saada palkittuakaan mistään, sillä sen kärsivällisyys ei riitä joko palkittavan tilanteen aikaansaamiseen tai palkkiosta nauttimiseen.

Näiden koirien omistajien mielestä koirat ovat ”mahdottomia”, ”ne eivät osaa rauhoittua”, tai ”eivät voi hetkeäkään istua rauhassa”.

Hyperaktiivisiin koiriin ei, samalla tavoin kuin normaaleihin koiriin, tepsi kieltojen opettaminen rangaistuksen keinoin. Koirien mielentila kiihtyy entisestään, kun niitä estetään tekemästä ei-toivottuja asioita. Sen sijaan positiivinen vahvistaminen toimii näiden koirien koulutuksessa normaalia paremminkin, mutta tällöin palkkioiden on tultava lähes jatkuvana virtana. Koira ei muutoin ehdi rekisteröidä tulleensa palkituksi. Kyse voi tällöin olla hermostollisista syistä, joihin artikkelissa palataan hieman tuonnempana. Jos palkitsemisen tekee satunnaisesti tai vain aika-ajoin, menettää hyperaktiivi koira nopeasti mielenkiintonsa. Tällaisten koirien kouluttaminen liikkeisiin, joissa vaaditaan suhteellisen pitkäaikaisia suorituksia ennen lopullista palkkiota, on vaikeaa. Esimerkkinä voi mainita jälkietsinnän, henkilöhaun tai pidempiaikaisen paikalla makuun. Keskittymiskykyä voidaan parantaa keskushermostoa stimuloivalla lääkityksellä, aivan samoin kuin tehdään hyperaktiivisten lastenkin kanssa.

Joskus hyperaktiivisuus saattaa kehittyä myös aggressiivisuudeksi ja aiemmin vain hyperaktiivi koira saattaakin hallitsemattomien tunnepurkausten jatkuessa saada todellisia raivokohtauksia. Tällaiset kohtaukset ovat ympäristölle vaarallisia. Aivan vastaavaa on todettu hyperaktiivisilla lapsillakin.

Joskin biologiset ja neurologiset seikat näyttelevät hyperaktiivisuudessa varmasti jonkinlaista osaa, on oma syynsä myös koiran elinympäristössä. Perheissä, joissa on lapsia, saattaa koira joutua liiallisen leikin kohteeksi, osaksi sitä tai vain viattomaksi sivulliseksi liian vilkkaaseen ympäristöön. Jos näin käy pennun tärkeimpänä kehityskautena, elinviikkoina 6 - 16, voi seurauksena olla hyperaktiivisuus. Kun lasten kanssa leikkiminen muuttuu liian rajuksi, puuttuvat aikuiset usein peliin mukaan. Koira otetaan leikistä pois tai sitä saatetaan rangaista liian rajusta toiminnasta. Hyperaktiivi koira voi puolestaan tulkita tilanteen väärin, ymmärtäen rangaistuksen uudeksi leikkiin kutsuksi ja vastaa siihen täysin sydämin. Seurauksena on nuoren koiran tapauksessa täydellinen kaaos, vanhemman koiran tapauksessa tilanne saattaa kehittyä jopa vaaralliseksi.

Taustaa

Pentuajan kehityskausien tutkimus on osoittanut [3], että pennut, jotka joutuvat kasvamaan ja kehittymään eristyksissä tai pääsevät seuraamaan elinympäristöään liian vähän, osoittavat ylitsevuotavan suurta tarmokkuutta päästä muodostamaan sosiaalisia kontakteja kun ne lopulta saavat siihen mahdollisuuden. Tutkimustulosten tulkinnan mukaan koiranpennuilla on biologinen tarve kokea ja muodostaa sosiaalisia kontakteja elinympäristönsä (pentueen) ulkopuolella. Kontaktit antavat pennuille mahdollisuuden käyttää ja kehittää aistejaan, motoriikkaansa ja oppia tulemaan toimeen muiden lajinsa edustajien, toisten eläinten ja ihmisten kanssa. Tällaisen toiminnan tarve vaihtelee yksilöittäin. Hypotalamuksessa, väliaivojen pohjaosassa, olevat keskukset kontrolloivat tällaisen toiminnan aiheuttamaa kiihtymystä, ärtymystä ja muita tunnetiloja. Vastaavat keskukset kontrolloivat myös nälän ja janonkin tunnetta. On todennäköistä, että pennut pyrkivät ylimääräisen käyttäytymisen ja sijaistoimintojen avulla pääsemään eräänlaiseen ärsyke- ja toiminnalliseen tasapainoon jos niiltä evätään luontaisten tarpeiden mukaiset sosiaaliset kontaktit ja virikkeet. Aivan vastaavasti kaikki elävät olennot, ja siis koiratkin, ovat motivoituneita tekemään lähes mitä vain, turvatakseen itselleen riittävän ravinnon. Tällöinkin toiminta voi jossain vaiheessa näyttää hyperaktiiviselta.

Hyperaktiiviset koirat joutuvat usein aivan rutiininomaisesti elämään pitkiä aikoja eristyksissä. Tämä voidaan selittää käytännön pakolla, sillä hyperaktiivinen koira voi aktiivisuudellaan aiheuttaa omistajalleen melkoisia taloudellisiakin vahinkoja. Puhumattakaan syistä, jotka ovat enemmän inhimillisiä eli ihmisen rajallinen sietokyky. Koiran lähiympäristössä elävät ihmiset hermostuvat ja eliminoivat tehokkaasti hermostuneisuutensa syyn, poistaen sen aiheuttajan kokonaan näkyvistä ja kuuluvista. On ymmärrettävää, että tällainen vain pahentaa tilannetta. Koiran sosiaalinen elämä surkastuu entisestään eikä sen liikunnallinen tarve tule tyydytetyksi, kun koira joutuu jälleen eristetyksi. Yksin oleminen oli alun perinkin ehkä aktiivisuuden suurimpia aiheuttajia. Aktiivisista koirista tulee näin entistä hyperaktiivisempia ja huomionkipeitä. Tilanteesta syntyykin helposti paha kierre. Kun tällainen koira vihdoin pääsee vapauteen ja muiden perheenjäsenten seuraan on sen käytös aivan liian kiihkeää, seuranhaluista ja kontaktiin pyrkivää, eikä seurustelusta tule pitkäaikaista. Se viedään taas häkkiin. Koira ei taaskaan saa tyydytettyä sosiaalisia tarpeitaan.

Sosiaalisten kontaktien tarve ei välttämättä tule täysin tyydytettyä edes koulutuksella, esimerkiksi tottelevaisuuskentällä, naksutellen tai ilman, sillä sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen on koulutustilanteita monimutkaisempaa.

Rankaiseminen ei tilannetta paranna. Rankaisusta tulee näissä tilanteissa helposti liiallista ja impulsiivista eikä koira opi mitään. Näin käy sitä helpommin, mitä enemmän koira on tunnetilojensa vallassa. Tuloksena on epämääräisiä reaktioita, pelkotiloja ja ristiriitaista käyttäytymistä. Toisaalta koira haluaa päästä laumansa luo, toisaalta uhkaava rangaistus estää sitä näin tekemästä. Tunnetilojen myrskytessä voimakkaimmillaan ei positiiviseen vahvistamiseenkaan perustuva käyttäytymisen muokkaaminen tai koulutus tuota haluttua tulosta.

Mm. Fraley kertoo Falkin rottakokeista [2], joiden avulla hän osoitti, kuinka rotista tulee hyperaktiivisia kun niiden käyttäytymistä vahvistettiin vaihtuvan väliajan aikataulua noudattaen[(1]. Tällöin eläimen käyttäytymistä vahvistetaan palkitsemisaikaväliä vaihdellen (rottakokeen rotat saivat yhden ruuanmurusen vaihtelevasti, mutta keskimäärin yhden minuutin välein, kunhan olivat suorittaneet halutun tempun). Rottakokeen rotat stressaantuivat ja joivat ”hermostuksissaan” vapaasti tarjolla ollutta vettä kolmen tunnin kokeen aikana kolme kertaa niin paljon kuin normaalisti koko vuorokauden aikana. Ilmiötä kutsutaan palkitsemisen ajoituksen aiheuttamaksi polydipsiaksi (eng. schedule induced polydipsia).  Jos palkitsemisten välinen palkkioton jakso on riittävän lyhyt, tulee palkituksi tulemisen tarve tyydytettyä, eikä tilanne synnytä ristiriitaa. Ristiriitaa ei synny myöskään vastakkaisessa tapauksessa, eli jos palkitsemisaikataulu on niin hidas, ettei koira saa riittävästi palkkioita. Tämän tuloksena ryhtyy koira välttämään tilannetta, sillä toiminnan jatkaminen ei palkitse sitä riittävästi. Marginaalinen aikataulu, jolloin palkkion saamista ei täysin voi ennustaa, saa aikaan turhautuneisuutta, ylimääräistä aktiivisuutta ja jopa aggressiivisuutta. Koulutustilanteessa tämä voi olla hyödyllistä (aktiivinen, yritteliäs koira), ja se voi olla haitallista (aggressiivinen, stressaantunut ja hyperaktiivinen koira). Näissä tilanteissa jokin tärkeä primääritarve jää siis tyydyttämättä. Mikä tahansa tilanteesta löytyvä muu virike saattaa käynnistää korvaavan käyttäytymisen, josta vähitellen muodostuu tilannetta hallitseva käyttäytymismuoto. Tällaisella sekundäärisellä käyttäytymisellä on taipumus kehittyä itsenäisesti omaan suuntaan. Tyypillistä ilmiölle on, että sekundääri käyttäytyminen normaalisti ilmenee ja voimistuu jaksoina, jolloin palkkion saaminen ei ole mahdollista. Tästä voidaan esimerkkinä mainita eroahdistus. Myös jos hyperaktiiviselta koiralta kielletään jotain, on seurauksena usein aktiivisuustason kohoaminen ja aggressiivisuuteen taipuvaisten koirien osalla jopa raivokohtauksen ilmeneminen. Ilmiöllä on myös keskeinen osa mm. joissain ihmisten alkoholismia koskevissa tutkimuksissa.

Jos koiran kontaktihakuisuus, sen halu olla yhdessä muun lauman kanssa, saa vain harvakseltaan vastakaikua pitää koira yllä tätä tapaa. Se palkitaan riittävän usein, jotta tapa säilyy, muttei kuitenkaan niin usein, että tarve tulee tyydytetyksi. Koira myös turhautuu entisestään kun sen kontaktihakuisuus ei saavuta riittävää ennustavuutta eli koira ei koskaan varmuudella tiedä saavuttaako se haluamansa tuloksen. Koira saattaa ryhtyä entistä aktiivisemmin tarjoamaan sosiaalista kontaktihakuisuutta, mutta sen tekemisen tarve saattaa yhtä hyvin kohdistua asioihin, joista se kokemuksen perusteella tulee varmasti saamaan kontaktia osakseen. Kyse voi olla kenkien pureskelusta, tai mistä tahansa häiriön tuottamisesta.

Aktiivinen alistuneisuus (eng. active submission) on koiraa ja sen ympäristöäkin turhauttavaa. Tällainen alistuneisuus on pelon ja kiintymyksen yhteisvaikutuksesta syntynyt tila. Aktiivia alistuneisuutta osoittava, ohjaajaansa kunnioittava koira on kahden vastakkaisen tunnetilan vallassa. Toisaalta koiran kiintymys omistajaan, isäntään tai emäntään, pitää sen omistajansa läheisyydessä, estäen ongelman ratkaisun: karkaamisen tai pakenemisen. Toisaalta koiran isäntäänsä tai emäntäänsä kohtaan kokema pelko tai kunnioitus estää sitä rauhoittumasta ja kokemasta oloaan turvalliseksi. Tämän seurauksena isännän tai emännän rauhoitteluyritykset ja hyväilyt eivät tyydytä koiraa, se pysyy aktiivisena jopa hyperaktiivisena. Rauhoitteluyritykset epäonnistuvat ainakin niin kauan kuin koira osoittaa aktiivia alistuneisuutta.

Niinpä edellä olevan mukaisesti, aktiivia alistuneisuutta osoittava koira pyrkii omistajansa läheisyyteen hyväiltäväksi. Sen saadessa vastakaikua eli kun sitä hyväillään, syvenee tilaan kuuluva vastakkainen tunne, pelko tai kunnioitus. Tämän seurauksena koira entistä kiihkeämmin ja aktiivisemmin hakee kontaktia tullakseen hyväksytyksi, lisääntyneet kontaktit lisäävät myös koiran pelkotilaa, eli kierre on valmis. Tällaiset koirat eivät tunnu koskaan saavan riittävästi huomiota osakseen. Paradoksaalista tilanteessa on se, että koirat, jotka saavat minimaalisen vähän huomiota osakseen harvoin joutuvat tällaiseen pahan kierteeseen.

Edellä esitetty aktiivisen alistuneisuuden synnyttämä kierre voi johtaa monenlaisiin käyttäytymishäiriöihin. Tällaisia ovat paikkojen särkeminen, esineiden, vaatteiden, kenkien pureskelu, tuskatilat, eroahdistus ja kaikenlainen liiallinen sekä häiritsevä toiminta.

Mitä sitten voi tilanteessa tehdä? Kuinka kierteestä pääsee pois? Koira tarvitsee kontaktia, mutta sen kontaktin tarve ei tule tyydytetyksi ja tila vain pahenee. Ensinnäkin, on pyrittävä murtamaan se vahvisteaikataulu, jolla koiran kontaktihakuisuutta on vahvistettu. Täydellinen ero normaalista elinympäristöstä rikkoo syntyneen rutiinin. Tämän jälkeen on omistajan ryhdyttävä aloitteen tekijäksi.  Syntyneessä tilanteessa koiran toimintaa, leikkiä, koulutusta, ja mitä vain hyväksi koettua toimintaa ryhdytään palkitsemaan. Näin saadaan sosiaalisesta toiminnasta uudelleen positiivista ja kehittävää yhdessä olemista ja koira saa siitä tasapainoisemman tyydytyksen. Tällaisia tilanteita on luotava riittävän usein, jotta vältytään edellä kuvatunlaiselta marginaalisuudelta. Samaan aikaan on luonnollisesti koiran harrastamaa ja tuhoamiseen tähtäävää hyperaktiivisuutta alettava tosissaan ohjata muihin toimintoihin.

Hermostollisista syistä

Lasten hyperaktiivisuudessa (attention deficit hyperactivity disorder, ADHD) on paljon yhteneväisyyksiä koirien hyperaktiivisuuteen. Erään ADHD-tutkimuksissa syntyneen hypoteesin mukaan aiheuttaja olisi pieni aivovamma (minimal brain dysfunction, MBD).

Koiran kouluttajan kannalta mielenkiintoinen, mahdollinen syy hyperaktiivisuuteen on hermostollinen vika niissä osissa aivoja, jotka kontrolloivat vahvisteen tai palkkion aiheuttamaa tunnetta. Englanniksi vikaa kutsutaan reward deficiency syndrome (RDS) ja siitä on raportoinut mm. Kenneth Blum, Texasin Ylipistosta, San Antoniosta [1]. RDS:stä kärsivä koira ei kykene riittävästi tuntemaan mielihyvää saadessaan jonkin tarpeensa tyydytettyä. RDS johtuu Blumin mukaan geenivirheestä. Menemättä syvällisemmin kyseisen vian perusteisiin, on Blumin mukaan tällaisen geenivian omaavilla henkilöillä (!) huomattavasti normaaliväestöä suurempi riski saada erilaisia käyttäytymishäiriöitä ja mieltymyksiä (riippuvuuksia, alkoholismi, huumeiden käyttö). S.R. Lindsayn mukaan vika voi koirillakin johtaa samankaltaisiin ongelmiin. Jos esimerkiksi koira ei kykene saamaan normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä tyydytystä, synnyttää se lisääntynyttä kontaktihakuisuutta, ympäristöä tuhoavaa käyttäytymistä, roskien ja jätteiden syömistä. Tämän seurauksena koiran sosiaalinen kontakti vähenee ja kierre on jälleen valmis.  Koira muuttuu vähitellen entistä aktiivisemmaksi. Myös Sagvoldenin rottakokeet vahvistavat tätä teoriaa[4]. Parempaan tulokseen päästään Sagvoldenin mukaan kun palkitsemista tihennetään.

Keskushermostoa stimuloivat lääkkeet voivat olla kokeilemisen arvoisia. D-amfetamiinia on kokeiltu melko onnistuneesti. Pelkällä lääkehoidolla ei kuitenkaan ole päästy pitkäaikaisiin tuloksiin. Samaan aikaan on koiran osallistuttava psykososiaaliseen terapiaan.

Allergiat ja ravinto

Lasten hyperaktiivisuutta tutkittaessa on esitetty hypoteeseja allergiaperäisestä aktiivisuudesta. Tällaisia aiheuttajia olisivat ruuan lisäaineet, erityisesti väriaineet.  Tieteellistä näyttöä ei asiasta liene saatu, mutta useat potilaskertomukset tukevat tätä olettamusta [5]. Koirienkaan kohdalla ei tieteellistä näyttöä näiden lisäaineiden mahdollisesti aiheuttamille käyttäytymishäiriöille ole.

Näyttöä ravinnon aiheuttamasta aktiivisuustason vaihtelusta kuitenkin on olemassa. Aivojen serotoniinin tuotanto riippuu ravinnon mukana saatavasta tryptofaanista (C₁₁H₁₂N₂O₂), proteiinista löytyvästä aminohaposta. Riittävän tryptofaanimäärän turvaamiseksi on, paradoksaalista kyllä, ravinnon hiilihydraattipitoisuuden oltava korkean. Tämä johtuu hiilihydraattien insuliinin tuotantoa stimuloivasta vaikutuksesta. Insuliini puolestaan saa aikaan aminohappojen imeytymisen lihaksiin. Tryptofaani on molekyylirakenteeltaan melko poikkeava muista aminohapoista, eikä insuliini vaikuta siihen samalla tavoin. Tämän seurauksena tryptofaanin suhteellinen osuus aminohappojen määrässä nousee suureksi ja edesauttaa sen pääsemistä sinne, missä sitä tarvitaan eli aivoihin. Tryptofaanin lisääntynyt määrä aivoissa puolestaan johtaa lisääntyneeseen serotoniinin tuotantoon.

Mm. Spring esittää, että koiran ravinnon 18 % ylittävä proteiinipitoisuus saattaa estää aivojen riittävän tryptofaanin saannin [5]. Tällöin serotoniinipitoisuus laskee alle normin. Serotoniini säätelee mm. mielialaa, tunne-elämää, nukkumista, unen tarvetta ja nälän tunnetta. Riittävän serotoniinipitoisuuden ylläpitämiseksi on huolehdittava ravinnon riittävästä hiilihydraattimäärästä. Viljatuotteet ja sokeri sisältävät tunnetusti runsain määrin hiilihydraatteja. Jotta serotoniinin tuotanto saadaan nousemaan, tulee koiran ravinnon muodostua 1 osasta proteiinia ja 5-6 osasta hiilihydraatteja. Ravinnon hiilihydraattipitoisuuden (83 % - 86 %) tarve saattaakin yllättää monta (hyperaktiivisen) koiran omistajaa. Huomaa kuitenkin, että edellä oleva suositus on tarkoitettu liiallisesta aktiivisuudesta kärsiville koirille.

Hoidosta

Kuten edellä on kerrottu, voidaan hyperaktiivisuutta hoitaa lääkkeillä. Tällöin on luonnollisesti aina toimittava yhdessä eläinlääkärin kanssa. Lääkehoitoa en kuitenkaan suosittelisi ilman käyttäytymisterapiaa.

Ravinnon osuus ylenpalttiseen aktiivisuuteen on osoitettu eläinkokein tehdyin tutkimuksin. Ennen lääkehoitoon ryhtymistä onkin huolehdittava, että koiran ravinnon proteiinipitoisuus ei ole liian suuri. Kyseisestä dieetistä on huolehdittava varsin pitkä aika ennen kuin se alkaa tuottaa näkyviä tuloksia. Ensimmäiset eläinkokeetkin antoivat ristiriitaisia tietoja, luultavasti juuri liian lyhyen tarkkailujakson vuoksi. Tuloksia on syytä odottaa vasta 1-2 kk sen jälkeen kun ruuan proteiini-hiilihydraatti-suhde on korjattu oikeaksi.

Ellei mitään elimellistä tai hermostollista vikaa löydy, jää tärkeimmäksi hoitotoimenpiteeksi koiran elinympäristön kokonaisvaltainen uudelleen järjestely. Peruskriteerinä on taata koiralle sen lajityypillisen, sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuus. Tämän sosiaalisen leikin ja yhdessäolon on ehdottomasti oltava koiraa palkitsevaa ja sen turvallisuuden tunnetta vahvistavaa.

Hyperaktiivisen koiran tunnetilaa on pyrittävä muuttamaan. Tunnetilan synnyttämää toimintatarvetta on samalla ohjattava sellaiseen suuntaan, mistä sekä koira että omistaja saavat tyydytyksen. Tällainen toiminta palkitsee eli vahvistaa molempien toimintaa tai käyttäytymistä. Siten voimme vahvistaa koiran ja sen ohjaajan välistä kiintymyssuhdetta tavalla, mikä ei synnytä ristiriitaa.

Tunnetilojen muokkaamiseen pätevät seuraavat lainalaisuudet:

1. Emootioita (tunnetiloja) vahvistetaan tai heikennetään (eli muutetaan) totuttamisen, herkistämisen, tai klassisen ehdollistamisen avulla

2. Tunnetilan aiheuttama toimintatarve on ohjattava sellaiseen toimintaan, jossa alkuperäinen (väärä) tunne joutuu väistymään toiminnan synnyttämän uudenlaisen tunteen alta.

Hyperaktiivisuudessa klassinen ehdollistaminen lienee tarkoituksenmukaisin keino. Vastaehdollistaminen on klassista ehdollistamista, jossa aiemmin ehdollistunut ärsyke ehdollistetaan uuteen, vastakkaiseen reaktioon. Tunteita voi kontrolloida vain uusien tunteiden avulla, jolloin uuden tunteen tulee olla sekä aiempaa voimakkaampi, että suunnaltaan vastainen. Tällaisia vastakkaisia tunteita ovat esimerkiksi viha ja rakkaus, mielihyvä ja mielipaha.

Kun esimerkiksi aggressiivisia koiria koulutetaan ns. kohtaamisharjoituksissa kulkemaan ohjaajansa vasemmalla puolella ja olemaan räyhäämättä vastaan tulevalle koiralle, ei koulutus kohdistu täysin oikeaan eli ongelman ytimeen. Koirien aggressiivisuus johtuu usein niiden kokemista tunnetiloista. Koulutuksen tulisikin ottaa lähtökohdakseen tuon aiheuttajan, tunnetilan, muuttamisen. Koirat kyllä oppivat tottelevaisiksi ja kulkevat omistajiensa vierellä. Ongelmaa ei ole kuitenkaan sataprosenttisesti voitettu. Vuoristokiipeilijä kykenee kiipeämään vuoren huipulle, vaikka kiivetessä pelottaakin suunnattomasti. Tällöin on kyse tunteiden hallinnasta, kyvystä toimia stressaavissakin tilanteissa oikein. Ihmiset, eivätkä koiratkaan kykene tietoisesti valitsemaan tunteitaan. Emme voi päättää olemaan pelkäämättä pelottavissa tilanteissa emmekä voi olla tuntematta mielihyvää meille nautinnollisella hetkellä. Tunnetiloille luontainen vastustuskyky on erityisen selvästi esillä ns. fobioissa. Ihminen, joka kärsii suljetun paikan kammoa, ei parhaalla tahdollakaan voi olla tuntematta pelkoa joutuessaan pieneen, suljettuun tilaan. Tällaisten tunnetilojen muuttamisessa on hyödynnettävä molempia edellä esitettyjä lainalaisuuksia. Kyse on sekä klassisen- että operantin ehdollistamisen käytöstä.

Hyperaktiivisen koiran tuskatilan ja rauhattomuuden johtuessa sosiaalisen kanssakäymisen tuottamasta puutteellisesta tyydytyksestä, on hoito tai koulutus aloitettava vastakkaisen tunnetilan luomisella. On kyettävä luomaan tilanteita, joissa koiralle voidaan sosiaalisen kontaktin ja leikin yhteydessä tarjota turvallista ja rauhoittavaa yhdessäoloa. Tällaisen tilanteen luominen ei aina ole helppoa, etenkään rauhattoman ja innokkaan koiran kanssa. Tilanteen luominen epäonnistuu useimmiten ihmisten omien tunteiden ja tunnetilojen seurauksena. Jos ihminen on hermostunut, ikään kuin jo saanut tarpeekseen alituisesti riekkuvasta ja rauhattomasta koirasta, on ilmeistä, ettei oikeaa koulutushetkeä kykene helposti luomaan. Kouluttavan ihmisen tulisi tällöin kyetä ”valehtelemaan tunteillaan”, mikä ei aina edes ole mahdollista. Jos ja kun näiden rauhoittavien ja turvallisuudentunnetta lisäävien yhteisten hetkien järjestäminen lähtee käyntiin, on niitä hyödynnettävä ottamalla myös operantti ehdollistaminen käyttöön. Koiralle on koulutustuokioiden aikana ryhdyttävä opettamaan asioita, joista sitä voidaan palkita ja näin edelleen lisätä yhdessäolon ja yhdessä tekemisen iloa.

Huomaa kuitenkin ero tunteiden hallinnan ja tunteiden muuttamisen tai muokkaamisen välillä. Jos vettä pelkäävä koira opetetaan uimaan, ei koiran pelko vettä kohtaan välttämättä väisty. Jos koira sen sijaan oppii leikkimään veden äärellä, juosten iloisesti veteen pallon perään, tai muuten osoittaa iloista, leikinomaista toimintaa vedessä ja sen äärellä, on selvää, että sen pelko vettä kohden on ainakin poistumassa.

Ylitsevuotavaa aktiivista alistuneisuutta osoittavat koirat reagoivat erityisen hyvin operanttiin koulutukseen, jossa positiivinen käyttäytymisen vahvistaminen on etusijalla. Shaping ja klikkerikoulutus ovat suositeltavia yhteisten koulutustapahtumien muotoja. Aktiivia alistuvuutta osoittavien koirien tulisi kuitenkin aivan ensin saada tauko omistajiensa vaikutusvallasta. Tällaista toimenpidettä kutsutaan time-outiksi. Time-outin avulla poistetaan ehdollistunut ärsyke (omistaja) tilanteesta. Omistajasta on tällöin muodostunut tunnetilan ja sen motivoiman toiminnan laukaiseva vihje. Toimintana tilanteessa ovat aktiivi alistuneisuus ja kontaktihakuisuus. Time-out ajan ei tarvitse olla pitkän. Kun koira on rauhoittunut, voi omistaja jatkaa sen hoitoa. Joillekin koirille riittää tuntikin, toisille voi jopa viikon loma tehdä hyvää. Parhaaseen tulokseen päästään, kun koira on time-outin aikana aivan uuden ja aiemmin sille tuntemattoman ihmisen hoidossa. Tutun ihmisen käyttö sisältää jo ehdollistuneen vihjeen (ohjaajan, CS) korvaamisen jollain toisella ehdollistuneella vihjeellä (CS). Tuntematon ihminen on koiralle neutraali (NS).

Yhteenvetoa

Hyperaktiivisia koiria on useanlaisia. Aktiivisuus johtuu useasta eri tekijästä ja hyperaktiivisuuden syy voi olla vaikeasti löydettävissä. Kuten on todettu, se voi olla hermostollista alkuperää, se voi johtua sairaudesta ja se voi johtua ympäristötekijöistä.

Koiran saama diagnoosi ”hyperaktiivinen koira” voi johtua myös virheellisestä arviosta, jolloin koira on aivan normaali, ehkä erityisen vilkas, muttei hypervilkas. Omistajan epäonnistuneet koulutustavoitteet voivat tällöin pahentaa tilannetta. Jos koiraa toistuvasti rangaistaan ja sitä kohdellaan huonosti, kehittyy koirasta mahdollisesti entistä aktiivisempi, sen pyrkien aktiivisella kontaktihakuisuudellaan kompensoimaan puutteellista yhdessä oloa. Jos koiralla on (synnynnäistä) taipumusta hyperaktiivisuuteen, muodostuu tilanteessa erittäin nopeasti paha kierre, jonka seurauksena koiralle kehittyy erilaisia ja eriasteisia käyttäytymishäiriöitä. Tyypillistä näille koirille on niiden kyltymätön tarve tulla hyväillyiksi ja saada huomiota osakseen.

Liiallista aktiivista alistuneisuutta osoittavat koirat ovat usein myös hyperaktiivisia tai kehittyvät vähitellen sellaisiksi. Tällöin voidaan päästä hyviin tuloksiin jos koiran sallitaan luoda uudessa tilanteessa, uuteen ihmiseen tai ihmisiin terveet suhteet. Tällaista tervehtynyttä suhdetta yleistäen voi sen (suhteen) saada myös toimimaan koiran omassa elinympäristössä. Tarkoituksena on muuttaa koiran aktiivi alistuneisuus passiiviseksi alistuneisuudeksi, jolloin koira osoittaa alistuneisuutensa jääden paikalleen kun sitä hyväillään ja siihen kosketaan. Se saattaa välttää katsekontaktia, viedä korvat litteiksi, niskaa kohden, laskien päänsä ja ehkä koko kehonsa kohti lattiaa ja jopa kääntyen selälleen vatsansa paljastaen. Kuinka pitkälle koira alistuneisuutensa osoittamisen vie, on hyvin yksilöllistä. Reipas koira ilmaisee terveen (passiivisen) alistuvuutensa leikinomaisesti uhaten, tuoden selkeästi samalla esille voimakkaan kiintymyksen isäntäänsä tai emäntäänsä. Onkin toivottavaa, että koiran omistaja kykenee samanlaiseen kiintymyksen osoitukseen koiraansa kohtaan.

© Esa K Viitala

Lähteet